Rotat tulivat ensimmäisenä yönä. Hän oli nähnyt mökissä merkkejä niistä avatessaan oven ja yrittänyt peittää omaa kuvotustaan suostutellessaan lapset lakaisemaan lattialta papanat ja sohvasta revityn pumpulinöyhdän.
—
Kauan kaivatut
"Tästä ei ole enää pitkä matka", Helga vakuutti lapsilleen purkaessaan matkatavaroita autosta. Hän oli vuokrannut itselleen ja lapsilleen mukavanoloisen mökin viikoksi hieman syrjäisemmältä seudulta. Aada, perheen toinen lapsi, tuhahti kuuluvasti ja mulkaisi äitiään. "Olisit edes vuokrannut mökin, jonne pääsee autolla aivan pihaan asti", hän nurisi nyreänä. Helga vilkaisi tytärtään paheksuvasti. "Täällä on upeat maisemat."
Se oli totta. Nyt he olivat pienellä, hiekkaisella aukealla johon sopi jättää auton, mutta he jatkaisivat pian jalan metsän läpi kapeaa polkua pitkin, jota reunusti tiheä kasvillisuus. Seikkailu metsässä tuntui kahdeksanvuotiaan Sampon mielestä jännittävältä ajatukselta, joskin iltahämärällä hän haluaisi pysyä visusti mökissä. Metsä vaikutti samanaikaisesti kiehtovalta, mutta jokin sen synkähkössä olemuksessa sai pojan kavahtamaan.
Sampo havahtui mietteistään huomatessaan jääneensä hieman jälkeen toisista, jotka olivat jo lähteneet kulkemaan metsän läpi mökille päin kädet täynnä kantamuksia. Matka ei ollut kovinkaan pitkä, mutta silti perheen kuopuksen mielestä aika mateli tuskallisen verkkaisesti: sekunnit tuntuivat minuuteilta, minuutit tunneilta, eikä matka tuntunut päättyvän koskaan. Miksi tuhlata aikaa tarpomalla tylsää polkua pitkin, kun metsän sydämessä varmasti odotti paljon mielenkiintoisempaa tekemistä.
Äkkiarvaamatta he kaikki pysähtyivät kuin käskystä. Koitti hetki, jolloin Sampo liiemmin kuin kukaan muukaan halusi päästä nopeasti perille, vaan heidät valtasi palava halu kääntyä takaisin. Sillä aivan heidän edestään polun poikki porhalsi valtavankokoinen rotta, suurempi kuin kukaan heistä koskaan oli nähnyt. Sen pienet silmät kiiluivat ilkeästi, eikä sen tumma karvapeite tahtonut sulautua kaiken sen vihreyden joukkoon, vaan se erottui uhkaavana muusta luonnosta.
Tilanne oli ohi sekunneissa kun eläin vilisti pensaiden taakse. Perheen esikoinen, joka oli tähän saakka kulkenut reippaasti muita edellä kääntyi perheeseensä päin. "Mennään kotiin", hän sanoi. Tytön kasvot olivat kalpeat ja hikinoro valui hänen otsaltaan kauhistuneiden silmien välistä. Helga sai koottua itsensä ensimmäisenä. "Amanda, haluamme päästä perillekin joskus. Se oli vain yksi rotta." Epäröiden ja hermostuneesti Amanda lähti kulkemaan polkua eteenpäin, eikä aikaakaan kun jännittynyt tunnelma latistui ja muuttui tylsäksi.
Sampo poikkesi polulta muiden huomaamatta. Jokin puiden lomassa oli herättänyt hänen kiinnostuksensa. Hän eteni ripeästi. Kuivuneet oksat rasahtelivat hänen askeltensa alla. Yhtäkkiä Sampo makasi rähmällään maassa – hän oli kompastunut suureen puunjuureen. Sampon tajuamatta vielä selkeästi mitä tapahtui, sanoi joku hiljaa: "Minä voin auttaa." Tulija ojensi kätensä poikaa kohti. Epäröimättä Sampo tarttui käteen, joka auttoi kiskomaan hänet ylös. Nyt hän näki tulijan selvästi: tyttö, suunnilleen hänen ikäisensä. Hänellä oli hämmästyttävän valkoiset hiukset, jotka roikkuivat valtoimenaan hänen hartioillaan, ja hänen silmänsä olivat poikkeuksellisen suuret ja kauniit. Lukuun ottamatta näitä seikkoja tyttö oli aivan arkisen näköinen.
"Kuka sinä olet?" Sampo kysyi pikkupojalle tyypilliseen tapaan. Hänen äänensävynsä oli utelias, vaikka moni muu olisi siinä tilanteessa ollut epäluuloinen metsän siimeksestä ilmestynyttä muukalaista kohtaan. "Sofia", hän vastasi. Jälleen hän puhui hiljaa, lähestulkoon kuiskaten. "Entä sinä?" Sampo katseli häntä hetken ennen kuin vastasi. "Olen Sampo."
Sofia lähti kulkemaan syvemmälle metsään. "Hei, mihin menet?" Sampo huusi hänen peräänsä. Tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan Sampoa. "Tule mukaani jos haluat", hän vastasi ja jatkoi tyynesti matkaa. Sampo juoksi hänen peräänsä. "Asutko täällä?" hän kysyi varovasti. Sofia vilkaisi häntä kummallinen katse silmissään. "Oikeastaan kyllä", tyttö vastasi. Tuli hetki kun kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ainoastaan lintujen sirkutus rikkoi hiljaisuuden.
"Olen täällä äidin ja siskojen kanssa", Sampo kertoi viimein. Sofia ei vastannut, vaikka huomasi kuinka hänen uusi tuttavuutensa yritti saada keskustelua vireille. Hän kuitenkin tiesi, että ei voisi keskustella Sampon kanssa. "Näimme rotan kun kävelimme mökille", poika jatkoi epätoivoisesti. Sen sanoessaan Sofia pysähtyi, ja näytti vakavalta. "Sinun täytyy lähteä kotiin – yksin äitisi kanssa", Sofia sanoi. Hänen äänensä oli varoittava. "Miten niin yksin?" Sampo kysyi säikähtäneenä. Sofia katsoi häntä suoraan silmiin. "Ensimmäinen on jo viety pois", hän aloitti surullisena. "Toinen haetaan tänä yönä, eikä käskyä voi enää perua", tyttö jatkoi. Sampo ei käsittänyt hänen puheistaan mitään. Hän perääntyi pari askelta. Sofian aavemainen katse seurasi häntä.
Sampo pyrähti juoksuun. Mikään ei olisi saanut häntä enää pysymään salaperäisen lapsen luona. Kääntyessään katsomaan taakseen Sampo odotti Sofian hävinneen, mutta siellä hän yhä seisoi liikkumatta tuijottaen häntä tiiviisti. Yrittäen juosta niin nopeasti kuin pystyi varoen kiviä ja kantoja, Sampo päätyi kuin päätyikin lopulta takaisin polulle. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä mökki sijaitsi tai missä muut olivat, mutta hän päätti lähteä seuraamaan polkua.
Uupunut Sampo saapui hetken päästä mökin pihaan. Hän ryhtyi huutamaan äitinsä perään, mutta ei saanut merkkiäkään siitä, että muut olisivat jo perillä. Hän istui pienen mökin puisille portaille, ja pysähtyi hetkeksi katsomaan ympäristöään. Mökin vieressä oli pientä kalliota, ja siitä vähän matkan päästä alkoi ranta ja perinteikäs suomalainen järvi. Suunnassa mistä Sampo oli tullut, alkoi loppumaton metsä – tai siltä se ainakin pienen pojan silmin vaikutti.
"Sampo!" kuului äänekäs kiljaisu. Helga saapui metsästä Aada kannoillaan. "Yritin huhuilla teitä", Sampo sanoi joutuessaan äitinsä syleilyyn. "Missä oikein olit? Lähetin Amandan etsimään sinua, mutta hänestä ei ole kuulunut mitään", Helga sanoi huolestuneena. "Ehkä hän vain etsii minua yhä", Sampo sanoi. "Ei, olen yrittänyt soittaa hänelle monta kertaa – ei vastausta." Äidin silmät näyttivät levottomilta. Sampo muisti mitä Sofia oli metsässä hänelle kertonut. "Ensimmäinen on jo viety pois." Silloin hän ei ymmärtänyt mitään, mutta nyt asianlaita saattoikin valjeta hänelle – ensimmäinen, kuten Amanda oli ensimmäinen lapsi. Sampo kertoi äidilleen tavanneensa metsässä tytön, ja mitä tämä oli hänelle kertonut. Helga ei ottanut asiaa tosissaan, mutta suostui poikansa mieliksi jäämään valveille vielä vähäksi aikaa lasten nukkumaanmenon jälkeen.
Rotat tulivat ensimmäisenä yönä. Hän oli nähnyt mökissä merkkejä niistä avatessaan oven ja yrittänyt peittää omaa kuvotustaan suostutellessaan lapset lakaisemaan lattialta papanat ja sohvasta revityn pumpulinöyhdän. Mutta Helga ei nähnyt rottia, ainoastaan kuuli niiden kynsien raapivan puista lattiaa. Ne etenivät tuvasta keittiöön. Ääni oli hyytävä. Rottia oli arviolta ainakin kolme, ellei useampikin. Ne nousivat portaat ylös vintille, missä lapset nukkuivat. Helga aavisti pahinta – mitä hänen lapsilleen tapahtuisi? Hän kuitenkin pysyi sängyssä kuin liimattuna. Ilmapiiri oli henkeä salpaava, eikä hän uskaltanut lähteä ylös katsomaan. Narahdus. Toinen. Helga puristi tyynyään korviaan vasten, hän ei halunnut kuunnella.
Perheen äiti oli maannut sängyssä kauan. Hänen tyynyliinansa oli hiestä märkä ja kuunteli korva tarkkana, mutta ei ollut kirkaisun jälkeen kuullut mitään. Hän kuitenkin uskoi rottien poistuneen. Hiljaa hän nousi sängystä varoen narisuttamasta sitä, ja kapusi sitten hitaasti portaat ylös. Ainoastaan nukkuva Sampo makasi rauhallisesti sängyssään, sen sijaan Amandan ja Aadan makuusijat olivat tyhjillään. Selkeästi kuitenkin pystyi havaitsemaan, kuinka Aadan sängyssä oli vielä jokin aika sitten nukkunut joku.
Järkyttynyt Helga ei tiennyt mitä tekisi. Hän halusi paeta, mutta hän halusi myös lapsensa takaisin. Pian hän oivalsi mitä oli tehtävä, ja tiesi ottavansa suuren riskin.
Alhaalta kuului pamahdus. Helga hengitti tiheään. Mikä se oli? Mitä se halusi? Jäämättä ajattelemaan vastauksia kysymyksiinsä, hän herätti Sampon. Poika nousi istumaan sängyn laidalle väsyneenä. "Tiedätkö missä se tyttö on?" hänen äitinsä kysyi kiireesti. Sampo nyökkäsi ja rypisti otsaansa. "Hyvä", Helga vastasi. Hetken hän ehti jo epäröimään, mutta toinen kolahdus sai hänet entistä vakuuttuneemmaksi suunnitelmastaan. "Mene metsään, ja etsi hänet."
He olivat yhdessä menneet ulos, Helga ja Sampo. Nopeasti he olivat laskeutuneet portaat alas sen enempää taakseen vilkuilematta ja pukeneet takit päälleen. Helga oli kertonut pojalle Aadasta, mutta ei kuitenkaan halunnut pelästyttää lastaan yhtään enempää kertomalla rotista.
Sampolla ei ollut aavistustakaan mitä sanoa tytölle, jos hän ylipäätään löytäisi tämän. Hän käveli reippain askelin pimeään metsään. Puut kasvoivat tiheässä ja eteenpäin oli vaikea nähdä. Öisellä taivaalla lensi lintuparvi ja pöllö huhuili aavemaisesti korkean puun oksalla, mutta Sampo jaksoi edetä sitkeästi. Hän kulki vailla päämäärää. Puiden varjot olivat synkkiä ja suuria. Sampon mielikuvitus lähti laukkaamaan yöllisten äänten ja pelottavien varjokuvien ruokkimana.
"Hei", kuului ääni Sampon takaa. Poika käännähti kannoillaan niin nopeasti, että hetken hän luuli kaatuvansa. Sampon sydän hakkasi lujaa. "Missä siskoni ovat?" Sampo kysyi uhoavasti. Hän katui saman tien, ja arvasi, että isottelemalla ja uhkailemalla eivät asiat paranisi. Sofia katsoi Sampoa huvittunein ilmein. "Et sinä heitä enää tapaa." Sampo kalpeni ja pysyi vaiti.
"Amanda? Aada?" Sampo huusi yhtäkkiä kysyvästi. Vastausta ei kuulunut, ja vastoin Sampon odotuksia Sofia pysyi tyynenä, eikä käskenyt häntä pysymään hiljaa. "Mene pois, kotiisi", hän varoitti jälleen. Sampo pudisti päätään. Kauhu paistoi hänen silmistään. "Missä he ovat?" Sampo tivasi hädissään. Tytön ilme oli mietteliäs, ja meni hetki ennen kuin hän avasi suunsa.
"Me kuolimme kaikki, äitini, isäni ja isosiskoni", Sofia aloitti kuulostaen murheelliselta. Sampon ilme oli epäuskoinen. "Mökkimme paloi. Olin ainoa, joka halusi jäädä tänne. Olen kuollut mutta elossa, vapaa mutta jumissa. En pääse täältä perheeni luokse." Hän puhui kaivaten, muisteli menneitä. "Olen kaivannut uutta isosiskoa – ja nyt tuli tilaisuus saada niitä kaksi." Sofian silmissä pilkahti ahneus. "Rotat kuuntelevat minua", tyttö jatkoi, "mutta ne voivat viedä jonkun ilman pyyntöäkin." Nyt hän siirsi katseensa Sampoon. "Lähtekää metsästä, palatkaa kotiin." Sofian ääni oli epätoivoinen ja säröilevä.
Sampo ei tiennyt miksi hän lähti kävelemään takaisin mökille. Ehkä hänestä tuntui, että toivon rippeitäkään ei ollut enää jäljellä, ehkä hän vain halusi pelastaa sen mitä hänen perheestään oli säästettävissä. Kun hän saapui takaisin mökille portailla istuva Helga nosti päänsä käsistään ja näytti katseellaan etsivän vanhimpia lapsiaan. "Meidän pitää mennä kotiin", Sampo mutisi katse maassa. Jostain tuntemattomasta syystä hänen äitinsä nyökkäsi hiljaa, kenties hän vaistosi saman toivon hiipumisen kuin Sampokin. He keräsivät tavaroitaan sen verran kuin uskalsivat, loivat viimeisetkin katseet mökkiä kohti ja lähtivät kävelemään autolle.
Polku oli muuttunut viime kerrasta. Kun he olivat tulleet mökille, matka oli ollut pitkäveteinen ja metsä oli tuntunut houkuttelevalta, suorastaan toiselta maailmalta. Nyt metsä työnsi heitä loitommas ja sen olemus oli hyvin uhkaava, se ei halunnut häirittävän mitään mikä oli meneillään sen sielussa. Kun he viimein saapuivat aukealle mihin he olivat auton jättäneet, Helgan kädet tärisivät hänen yrittäessään käynnistää moottoria. Kun Sampo loi vielä viimeisen silmäyksen kohti metsää, hän saattoi tuntea, kuinka sisarensa epätoivoisesti anelivat poispääsyä.
Kuukautta myöhemmin
Koulun kello pärähti soimaan ja oppilaat virtasivat sisälle. Sampo vaelsi vanhojen tuttujen luokkatovereidensa mukana opettajan johdolla luokkahuoneeseen ja istui etummaiseen pulpettiin. Hänestä tuntui hyvältä jättää kesän koitokset taakseen ja saada muuta tekemistä, etenkin kun häntä oli kielletty kertomasta kenellekään.
"Tervetuloa toiselle luokalle oppilaat!" opettaja kuulutti hymyillen leveästi katsellen vanhojen ekaluokkalaisten kirkkaita kasvoja. "Luokallamme aloittaa tänään myös uusi oppilas", hän jatkoi. Sampo suoristautui penkissä ja kiinnostui, ehkä hän voisi saada uuden ystävän – niitä hänellä ei totisesti ollut liikaa. Opettaja avasi luokan oven, ja sisään astui tyttö reppu selässä kaino hymy naamalla. Samalla sekunnilla Sampon ilme muuttui pelokkaaksi. "Tässä on Sofia!" opettaja esitteli. Etsiessään itselleen pulpettia Sofia kulki järkyttyneen Sampon ohi, ja sanoin tuskin kuiskausta kuuluvammin: "Olen aina halunnut veljen."
—
Opettajani antoi kirjoitelmasta arvosanaksi 9-.
