Näen ympärilläni silkkaa pimeyttä.

Kuljen eteenpäin täysin vailla päämäärää, enkä tunnista edes itseäni. Mieleeni herää kysymyksiä: kuka olen, missä olen ja miksi olen täällä. Kävellessäni kuulen vain oman, pihisevän hengitykseni. Maailma on äänetön. Pelkään. Avaan suuni ja yritän huutaa apua, mutta en pysty.

Tuntuu kummalliselta. Aivan kuin olisin putoamaisillani, mutta en putoa kuitenkaan. Tyhjyydessä ei voi olla painovoimaa. Vaan jospa vain kuvittelen kaiken, jospa tämä ei ole tyhjyyttä. Mutta voinko kuvitella mustan, tyhjän, äänettömän ja äärettömän maailman? En. Ehkä. Voin sittenkin. Mutta miksi tämä kaikki tuntuu niin todelliselta?

Askeleita askeleiden perään. Ei muuta. Yhtäkkiä kaikki kuitenkin muuttuu. Erotan hahmoja. Hyvin sumeita sellaisia, mutta hahmoja joka tapauksessa. Maailma, jossa harhailen on muuttunut säkkipimeästä mustavalkoiseksi, kuin katselisi vanhoja valokuvia. Epämääräiset hahmot ympärilläni tuntuvat kohoavan ylöspäin. Ne ovat niin korkeita, että en erota mihin ne loppuvat - jos loppuvat ollenkaan.

Jalkojeni alle alkaa muodostua tasaista pintaa, kylmää kuin kivi. Se ei kuitenkaan ole kiveä, ei ruohoa, ei lunta. Se ei yksinkertaisesti ole mitään. Pelkään yhä vain enemmän, vaikka kaikki onkin selkeämpää. Jos saisin päättää, valitsisin mustan ja pimeän maailman, sillä siellä tunsin olevani enemmän turvassa kuin tässä epäselvässä, vasta hahmottumaisillaan olevassa maailmassa.

Pinkaisen juoksuun, enkä katso lainkaan eteeni. Minä vain juoksen. Suljen silmäni, ja kuvittelen olevani jälleen pimeässä maailmassa, jossa ei ollut hajuja, makuja eikä tuoksuja. Nyt sen sijaan haistan. Haistan hajuja sekaisin, enkä pysty erottamaan niitä toisistaan. Juoksen lujempaa, ja puristan silmiäni yhä vain enemmän kiinni. En välitä, vaikka kaatuisin tai loukkaisin itseni, kunhan vain pääsen pois tästä painajaisesta.

Jokin päässäni napsahtaa. Ihmettelen omaa tyhmyyttäni: miksi en keksinyt sitä aikaisemmin. Sillä sitähän tämä on. Painajaista. Pysähdyn ja hengitän syvään. Silmäni ovat edelleen suljetut. Nipistän itseäni käsivarresta vakuuttaakseni, että herään pian omasta vuoteestani. Pisteliäs kipu iskee käteeni ja sanoinkuvaamaton kauhu täyttää koko ruumiini. Jos tämä ei ole painajaista, tämä ei lopu ihan heti.
Avaan vihdoin silmäni, ja tajuan olevani eräänlaisessa käytävässä. Pitkässä, loputtomassa käytävässä. Ei ikkunoita, ei ovea, ei edes seiniä. Silti tiedän, että tämä on käytävä. Jos saisin päättää, poistuisin käytävästä välittömästi. Täällä on hyytävä ja selkäpiitä karmiva tunnelma. Ryhdyn kävelemään hitaasti eteenpäin, varovaisesti ja varautuneesti. Katsahdan taakseni, ja näen sielläkin vain ääretöntä käytävää. Miten jouduin tänne? Kuolinko minä? Sitä en toivo. Kylmät väreet kulkevat kehoni läpi kun kuvittelen äitiäni itkemässä hautani vierellä, pikkuveli sylissään. Päätän, että en ole kuollut.

Muistin juuri itseni, perheeni, oman maailmani. Olenko nyt lähempänä loppua? Astelen varmemmin, ja ajatukset kaiken kauhun päättymisestä lieventävät pelkoani. Saavun kohtaan, missä käytävä risteytyy – sen toinen tie johtaa minut varmasti pois. En ehdi epäröidä, niin kiihkeästi odotan ulospääsyä, ja käännyn vaistomaisesti vasempaan. Jatkan siitä yhä eteenpäin. Uusi risteys. Edelleen vasempaan. Risteys jälleen, nyt oikeaan. Risteys. Alan turhautua, sillä jokaisen risteyksen jälkeen seuraa risteyksiä yksi toisensa perään.

Käännyn viimeisestä risteyksestä, ja minua ympäröi jälleen loputon pimeys, kuin joku olisi yhtäkkiä vain sammuttanut valot.